On hankala keksiä vaikeampaa kysymystä.

Tenavat-piirtäjä Charles Schulz totesi 60-luvun alussa, että onni on lämmin koiranpentu. Juuri nyt minun on itseni helppo pienen koiravauvan emäntänä yhtyä hänen mielipiteeseensä (vai olikohan se oikeasti Ressun…?) – ainakin niinä hetkinä, kun riivattu pureskeleminen, parketilla juoksentelu ja kaikenlainen räyhääminen hetkeksi lakkaa.

Myös kirjailija Petri Tammisen – tai hänen uuden kirjansa päähenkilön – ajatus siitä, että onni on muodoltaan pyöreä, tuntuu hyvältä. Niin kuin tuntuu koko kirja.

Ihastuin Tammisen tyyliin jo hänen edellisessä kirjassaan, toissa vuoden Finlandia-palkintoehdokkaassa Enon opetukset. Tamminen paljastui siinä oivaksi sanankäyttäjäksi ja vekkuliksi tarinaniskijäksi. Sama tyyli jatkuu uutuudessa. Mainiot oivallukset, osoittelemattomat pohdinnat ja näennäisen asialliset ajatukset kätkevät sisäänsä niin suurta tragediaa kuin hillitöntä huumoriakin.

Ja on Tamminen kaikessa itsekriittisyydessään ja vaatimattomuudessaan hauska mies livenäkin.

Me tunnemme hänen kanssaan oikeastaan entuudestaan. Muistan vuosien takaa hänen söpön hahmonsa yliopiston kirjastosta, jossa hän tuntui viihtyvän paremmin kuin esimerkiksi opiskelijabileissä. Muiden toimittajaopiskelijoiden päällehyökyvä itsevarmuus, meluisuus ja viisastelun halukin hänestä tuntui mukavasti puuttuvan. Jotain sellaista arjen rohkeutta ja kypsyyttä hänessä kuitenkin oli, minkä vuoksi häntä katsoi jotenkin ylöspäin.

Myös kaukaiseen tuttavuuteen nähden oli jännä lukea hänen uuden romaaninsa päähenkilöstä, joka haikaili nuoruuden rakkauttaan ja lähti tämän jäljille Kööpenhaminaan asti. Ikävä kyllä ihastus ei ollut entisellään. Tämän ennen niin kimmoisa vartalo oli rupsahtanut ja piirteet valahtaneet, puhumattakaan niistä tätimäisistä Ecco-tossuista, joihin hän oli piilottanut jalkansa ja ikään kuin samalla koko naisellisuutensa.

Sitä se keski-ikäisyys meille naisille teettää. Mukavuus menee yli muodin, eikä naamakaan pysy entisellään edes kirurgin keinoin.

Joka tapauksessa tuli mieleeni, miten paljon tässäkin tarinassa on oikeasti elettyä ja miten paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Totta on ainakin se, että Tamminen on päähenkilönsä tapaan kirjailija, hän on opiskellut nuorena Kööpenhaminassa ja tehnyt kuvakirjaa onnesta. Helsingissä hän on asunut kirjailijahenkilönsä kanssa samassa kaupunginosassa, ja perhe hänellä on samankokoinen kuin tällä.

Tamminen on myös aikamoinen sokerihiiri, kuten yksi Mitä onni on -kirjansa päähenkilö. Hannu-niminen kuvataitelija mussuttaa munkkeja, suklaata ja irtokarkkeja lähes joka välissä. Kun on tottunut siihen, että makea maistuu (ainakin julkisuudessa) vain naisille, on kerrassaan virkistävää lukea aikuisen miehen sokeririippuvuudesta.

Marjo-kollegani pohti edellisessä Lukupiiri-kirjoituksessa, että hän tuntee itsensä joskus tirkistelijäksi lukiessaan vain vaivoin todellisista tapahtumista etäännytettyä kirjaa. Kieltämättä se tuo lukukokemukseen oman ongelmansa. On toisaalta kirjailijalta rohkeaa ja ystävällistä antaa itsestään niin paljon lukijalle.

Mitä onni on on kaiken kaikkiaan antoisa opus. Se on sen verran ohkainen, ja että siinä riittää ihmeteltävää sopivasti keskipitkälle junamatkalle tai pariksi kiireisen työviikon lyhyeksi illaksi. Ja koska Tamminen kirjoittaa miehen mielenmaisemasta (vaikka tulee samalla kertoneeksi kaikenlaisesta myös naisesta), voisin kuvitella, että se sopisi myös isänpäivälahjaksi.

Kirjailija itse toteaa haastattelussani, että hän on kirjoittanut tämän kirjan ihmiselle, joka ei yleensä lue. Kannattaa kokeilla!