hautala ja kala poseeraa.jpgKirjailijat tuntuvat saavan inspiraationsa mitä ihmeellisimmistä asioista. Lupaavan uutuuskirjan Itsevalaisevat kirjoittanut Marko Hautala kertoo saneensa idean tekstiin syvänmeren kaloista, niistä rumista kolosseista, jotka elävät ikuisessa pimeydessä. Hautalan mielenkiinto kanavoitui siis tekstiksi, jossa raiteiltaan ajautuneet nuoret palvovat mystistä kalaa. Tämä on mielestäni osoitus kerrassaan oivallisesta ajatuksen lennosta.

Paljon tavanomaisempaa on kuitenkin hakea innoitusta kirjaan eletystä (oman tai jonkun toisen) elämästä. Tällaisia kirjoja on syksyn uutuuksissa useampia. Pari vuotta sitten leskeytynyt Tina Lundán kirjoittaa teoksessaan Ensimmäinen kesä leskeksi jääneestä Sannasta ja tämän selviytymiskamppailusta miehen yllättävän kuoleman jälkeen. Kirjailijamiehestään Hannu Raittilasta eronnut Mari Mörö puolestaan porautuu eroperheen kujanjuoksuun. Myös Anna-Leena Härkönen on sanonut tarrautuneensa todellisiin tarinoihin kirjoittaessaan miehen haluttomuudesta kirjan Ei kiitos.

Eletty elämä antaa luonnollisesti autenttisuuden makua kirjoihin, mutta joskus tunnen itseni tirkistelijäksi lukiessani vain vaivoin todellisista tapahtumista etäännytettyä kirjaa. Huomaan pohtivani, että noinkohan se todellisuudessakin meni, vaikka sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Joskus toivon, että kirjailija olisi vaihtanut edes henkilöiden nimet ja tapahtumapaikat.

Oletko sinä koskaan tuntenut itseäsi kirjalliseksi tirkistelijäksi jotakin kirjaa lukiessasi?