Keskustelua kirjoista

Juha Itkosen koti ei tunnu ollenkaan kirjailijan kodilta. Isoista ikkunoista näkyy meri, seinällä hehkuu Intiasta tuotu taulu ja huonekalujen ja verhojen kanssa täydellisesti sävytetyt matot ovat siististi ojennuksessa. Uusi Helsingin Arabianrannan asunto on avara ja pinnat kiiltelevät puhtauttaan.

Lapsiperheen arjesta kertoo vain sohvatyynyjen väliin unohtunut nuhjuinen keräilykortti. Se on Itkosen kolmivuotiaan pojan aarre. Kirjailija hypistelee sitä kädessään kertoessaan haastattelussani uudesta kirjastaan.

Huolimattomia unelmia on novellikokoelma. En ole itse mikään novellien ahnas lukija. Siksi tartuin tähänkin teokseen vähän jahkaillen.

Itkonen kirjoittaa hienosti ja tarinat houkuttivat mukaansa. Erityisesti mieleeni jäävät novellit aseen kanssa entistä tyttöystäväänsä väijyvästä nuoresta miehestä, isänsä kanssa jääkiekkopeliin lähtevästä pikkupojasta ja keski-iän ohittaneesta naistoimittajasta, joka joutuu hankaluuksiin tehdessään muuttumisleikkiä kuusankoskelaiselle tavisnaiselle.

Ihailtavan voimakastunnelmaisesti Itkonen kuvaa tarinoidensa vähiä tapahtumia. Väkivallan ja asioiden käsistä riistäytymisen uhka riittää pelottamaan melkein enemmän kuin jos tapahtuisi oikeasti jotain pahaa. Kunnioitan ja arvostan Itkosta siitä, että hänelle uhka onkin riittänyt eikä hän ole halunnut mässäillä veriteoilla. Vaikka onnelliset loput – mitä ne kenellekin tarkoittavat – voivat tuntua latteilta, olen tällä(kin) kertaa iloinen niistä.

Mikä novelleissa sitten yleensä ottaen mättää?

Itkonen ihmettelee haastattelussani, miksi novelleja luetaan niin vähän, kun ihmisillä pitäisi olla periaatteessa entistä vähemmän aikaa ja entistä kiireisempää. Hänen mielestään novellien pitäisi sopia juuri tämän ajan hektisyyteen.

Ajatuksessa on vinha perä. Toisaalta romaania on ehkä helpompi lukea myös siinä mielessä. Lyhyttä novellia on vaikea jättää kesken, vaikka kuinka esimerkiksi nukuttaisi. Samasta syystä pitkää novellia ei viitsi edes aloittaa, jos tietää, ettei ehdi tai jaksa lukea sitä kokonaan. Romaanin lukemien on helpompi jaksottaa omien aikataulujen mukaan. Toisaalta, jos lukukertojen väliin jää pitkä aika, romaanin tapahtumat ja henkilöt unohtaa helposti. Tästä novelli saa pisteitä.

Minusta novellit loppuvat kuitenkin aina liian pian. Toki hyvässä novellissa loppu tulee periaatteessa juuri silloin kuin pitää ja kaikki mitä on sanottava, on sanottu. Harmittaa kuitenkin edes aloittaa tarinaa, johon haluaisi upota ja jonka henkilöiden elämää haluaisi seurata pitkään. Ihan kuin aloittaisi ystävyyden, jonka tietää loppuvan vastoin omaa tahtoa ihan pian.